Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Vieraskirja  [ Kirjoita ]

Nimi: Braxton Thackeray

12.05.2020 12:58
Oho, jostain tuli tuollaiset turhat rivit ennen loppua, se oli vahinko.

Nimi: Braxton Thackeray

12.05.2020 12:56
Luku 3

Ulkona odottaneet oppilaat olivat juuri virtaamassa sisään luokkaan, kun Braxton ja Conrad pääsivät paikalle, mutta he eivät olleet myöhästyneet. Braxton oli sitonut kravattiaan hätäisesti alkumatkasta, ennen kuin he pinkaisivat juoksuun kellon soittaessa. Nyt hän työnsi kauluspaidan helmaa vyönsä alle ja leyhytti paitaa nappien kohdalta helpottaakseen kainaloihin kertynyttä hikeä.
”Ja ajoissa paikalla, Brax senkin hikipinko”, Frank Etherton sanoi virnistellen ja pukkasi Braxtonia kylkeen, kun hän liittyi muiden luokkaan valuvien seuraan. ”Minä kun ajattelin että Braxin voi luottaa aloittavan kunnon räväyksellä.”
”Naama umpeen”, Braxton sanoi, mutta virnisti myös. ”Minä haluan, että tänä vuonna voitetaan tupamestaruus.”
”Mitä, jätät jekuttelijan takkisi naulaan tupamestaruuden takia?” Frank tuhahti, mutta samassa hän kumartui paremmin Braxtonin puoleen ja jatkoi puhumista matalalla äänellä. Braxton kumartui hänkin hiukan lähemmäs kuullakseen paremmin, ennen kuin he kohta olisivat luokassa. ”Meillä on suunnitelma uuden open testaamiseksi. ”
”En tiedä kannattaako… Ope vaikuttaa aika tiukalta, McGarmiwakin sanoi”, Braxton sanoi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä, jottei saisi tiukkiksen mainetta. Hän ei oikeastaan itsekään tiennyt, miksi nyt toppuutteli. Ennen hän oli aina ollut täysillä mukana, ja Tylypahkassa olikin paljon jekuttamisen arvoisia opettajia. Joskus jekku oli jopa ollut jälki-istunnon arvoinen, jos opettaja oli saanut heidät selville. Oli esimerkiksi ollut viime lukuvuoden huvittavin tunti, kun pojat olivat vuorotellen loitsineet hajamielisen Lipetitin sauvan hänen kädestään tai pöydältä toiseen paikkaan aina, kun hän käänsi katseensa. Joku tässä uudessa opettajassa kuitenkin mietitytti Braxtonia. Hän huomasi taas ikävöivänsä professori Mohindraa, niin että melkein tunsi piston rinnassa.
”Mikä sinuun on mennyt?” Frank kysyi vähän ärtyneesti.
”Ei mikään! En vain haluaisi menettää pisteitä ekana päivänä.”
”Aijaa, että nyt kun siskosi on koulussa, et halua tehdä enää mitään väärää? Kuule, se on Luihuisessa, se luultavasti rikkoo sääntöjä tai kiusaa jotakin jo tänään”, Frank sanoi suorasukaisen tylysti, ja Braxton tunsi raivonsa kuohahtavan. Frank oli aina sellainen, kun joku ei mennyt kuten hän halusi, mutta kukaan ei saisi puhua Braxtonin siskosta niin. Tätä hän oli juuri pelännyt, että nyt ihmiset ajattelisivat Darceystä ihan väärin, kun hän oli ujoin ja kiltein tyyppi, jonka Braxton tiesi.
Nyt he olivat kuitenkin jo sisällä luokassa, joten Braxton vain nopeasti tyrkkäsi Frankiä niin, että tämä kompuroi vähän sivulle ja törmäsi yhden pulpetin reunaan. Hän älähti, mutta Braxton oli jo etsinyt paikan itselleen takarivistä eikä katsonut Frankiin päinkään. Onneksi professori Dodge seisoi luokan edessä selkä heihin päin, eikä nähnyt tapausta.






Braxton ei voinut karistaa tunnetta siitä, että hän oli jotenkin syyllinen Darceyn joutumisesta Luihuiseen.

- Tästäkin tuli aika lyhyt. Kirjoitan ensi kerralla pidemmän.

Nimi: Abigail Smith

29.04.2020 18:59
TAIKAOTUSTEN MYSTEERI
osa 1

Istuin oleskeluhuoneen sohvalla ja tein läksyjä. Tai yritin tehdä, sillä en saanut mitään aikaan. Paiskasin pergamentin ja sulkakynän laukkuuni ja huokaisin.
- Tästä ei tule mitään! Aivot ei kulje! vaikersin.
- Mennään ulos. Tehdään läksyt vaikka illalla, Tamara huokaisi ja kääri pergamentin. Ponkaisin ylös.
- Ei mennä ulos, vaan tutkitaan se salakäytävä! sanoin innokkaasti.
- Jos se nyt salakäytävä onkaan, Sharon epäili.
- On se! Näin itse jonkun korpinkynteläisen livatavan sinne!
- Ihme ettet rynnännyt perään, Sasha tuhahti.
- Älkää olko nuijia, Tamara sanoi ja meni muotokuva-aukolle.
- Abigail! kuului ääni makuusalin portaista. Käännyin ympäri. Jack Sullivan harppoi luokseni. Jackilla on tummanruskea tukka, joka on alati sekaisin. Hänellä on vihreät silmät ja hän on yhtä pitkä kuin minä.
- En voinut olla kuulematta. Missä se salakäytävä on? Jack kysyi virnistäen.
- Pohjakerroksessa, ulvovaa sutta esittävän taulun takana, kerroin.
- Siitä en ole kuullut, Jack pohti ja avasi muotokuvan. Lihava leidi oli Violet-ystävänsä kanssa juoruilemassa. Astelimme nopeasti portaita alas pohjakerrokseen. Pysähdyin ulvovan suden eteen. Susi laski kuononsa ja katsoi meitä. Se jolkotti ulos maalauksesta seuraavaan. Siinä istunut vanha mies loikkasi yllättävän ketterästi sohvan selkänojalle kyyköttämään. Tirskahdin.
- Ei se noin pelottava ole, Tamara hihitti. Mies mulkaisi meitä.
- Mitä itse tekisitte jos susi juoksisi millin päästä jaloistasi, mies murahti.
- Vetäisin sauvan ja muodonmuuttaisin sen rupisammakoksi, Jack ehdotti.
- Ulvova rupisammakko, hymähdin ja mittailin taulua katseellani. Suden takana oli synkkää kuusimetsää ja taivaalla loisti täysikuu. Pilvet ajelehtivat taivaalla. Yritin avata taulua. Se ei liikahtanutkaan. Yritin toisesta päästä. Ei mitään.
- Siinä on joku toinen tekniikka, sanoin ja yritin ajatella.
- Keittiöön pääsee kutittamalla päärynää, entä jos pitää kutittaa sutta? Jack ehdotti.
- Etsipä susi ja kutita, me odotamme täällä, Tamara sanoi pilkallisesti. Jack ei liikahtanutkaan.
- En usko, että sitä pitää kutittaa. Se on jokin muu, sanoin. Susi juoksi takaisin kuvaan. Kopautin taulua.
- Mitä täytyy tehdä, että pääsee sisään? kysyin. Susi kallisti päätään.
- Haluaisimme päästä takanasi olevaan salakäytävään, kiitos! Tamara pyysi. Jack hörähti.
- Tuollako luulet? Jack aloitti, mutta hiljeni, kun viereisestä taulusta kuului ääni.
- Ei se salakäytävä siinä ole, vanha velho sanoi. Hänen muotokuvansa heilahti auki.
- Seuraavalla kerralla, salasana on ‘Kerberos!’ Velho huuteli. He astuivat sisään. Salakäytävä näytti ihan tavalliselta, ja he lähtivät kulkemaan.
- Aina kannattaa yrittää, Tamara sanoi hiukan ylenkatseellisesti. Jack tuhahti.
- Kerrankos sitä erehtyy, Jack murahti äkäisenä.
- Lopettakaa riiteleminen. Käytävä nousee, huokaisin. Käytävä tosiaan nousi.
- Olemme toisessa kerroksessa, Jack sanoi. Käytävä kaartui vasemmalle ja päättyi. Painoin korvani oveen. Mitään ei kuulunut. Avasin oven ja astuin huoneeseen. Huoneessa oli sohvia ja takka. Seinät oli maalattu täyteen taikaotusten kuvia. Taakse oli maalattu otusten elinolosuhteisiin sopivia metsiä ja tasankoja. Otukset loikkivat ympäriinsä. Kolmipäinen koira ärisi ja karkotti luotaan kaikki muut. Pieni, pinkki ja pörröinen Fwooperi lepatti katossa. Kultainen yksisarvisvauva uinui lehdossa. Sen vanhemmat katselivat valppaana ympärilleen. Keskellä kattoa oli aurinko, joka loisti valoaan kaikkialle. Takassa loimusi kotoisa tuli. Jack asteli sohville. Hän hätkähti ja huudahti: - Kotitonttu!
- Mitä? Onko siellä kotitonttu? kysyin uteliaana. Jack nyökkäsi. Menin katsomaan. Sohvalla istui polvenkorkuinen, sinisilmäinen ja lepakonkorvainen tonttu. Tonttu hätkähti unestaan ja vinkaisi.
- Bigi ei halua tehdä pahaa! Bigi vain lepäsi! tonttu vikisi ja pomppasi alas sohvalta. Bigi alkoi hakata päätään seinään.
- Lopeta! Tamara kirkaisi ja piteli Bigiä. Bigi pyristeli irti. Jack meni auttamaan.
- Eikö sinun pitäisi olla keittiössä? kysyin tontulta.
- Bigiä ei päästetä keittiöön! Bigi on ilkeä tonttu! Bigi sai vaatteita ja tuli Tylypahkaan töihin! Isäntä parka joutuu elämään ilman Bigiä! tonttu nyyhkytti ja lopetti reuhtomisen.
- Miksi et saa mennä keittiöön? Tamara kysyi uteliaana.
- Bigi teki pahaa! tonttu kuiskasi ja alkoi vollottaa.
- Päästäkää Bigistä irti! joku kirkaisi ovelta.

Nimi: Unity Owen, luihuinen

25.04.2020 13:44
~Mitä ihmettä täällä tapahtuu~

Junassa oli kauhea melu. Olin Adriannen kanssa heittänyt sontapommin Andrew Blackin vaunu-osastoon. Andrewin vanhemmat olivat tuottaneet paljon harmia Owenin perheelle. Dominique tunnetummin Dom oli hiukan vastustanut ideaa, mutta lopulta nauranut yhtä paljon kuin minä ja Ari. Andrew taisi tietää, että olimme syylliset, sillä kulkiessaan vaunu-osastomme hän vilkaisi meitä uhmakkaasti. Hänen perässään seurasi paha haju, joka sai minut kikattamaan vielä enemmän.
”Mihin aineeseen te aiotte panostaa?” Dom kysyi.
”Varmaan tähtitietoon”, Ari vastasi ja piirsi kädellään ilmaan planeettoja.
”Suojautumiseen pimeyden voimilta. Entä sinä?” sanoin aivan kuin asia olisi ollut itsestään selvyys.
”Minä mietin tuota noin lentämistä, tai siis haluaisin pelata huispausta”, Dom sanoi hiukan vaivaantuneena.
”Joo, se olis tosi hienoa!” hihkaisin iloisesti.

”Anteeksi, voinko tulla tänne istumaan”, kuului hiljainen tytön ääni. Oven suussa seisoi vaalea pitkähiuksinen 11-vuotias tyttö.
”Joo, totta kai”, Dom vastasi ja teki tilaa tytölle. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Bethany Roth”, Bethanyksi esittäytynyt tyttö sanoi ja istahti tarjotulle paikalle.
”Sopiiko jos kutsumme sinua Bet:iksi?” Ari kysyi ja Bethany nyökkäsi.
”Minä olen Adrianne, mutta minua kutsutaan Ariksi”, Ari esittäytyi.
”Ja minä Dominique, mutta kavereille ihan vain Dom”, toinenkin siskoistani esittäytyi.
”Minä taas Unity”, kerroin viimeisenä nimeni. Olin ainoa perheemme lapsista, jolla ei ollut lempinimeä, mutta toisaalta isä ja äiti inhosivat, jos Adriannea kutsuttiin Ariksi tai Dominiqueta Domiksi.
”Mihin tupaan te haluisitte? Minä haluaisin Korpinkynteen”, Bet sanoi vielä hiukan ujosti.
”Puuskupuh”, Dom vastasi empimättä.
”Rohkelikko”, Ari sanoi, mutta hiukan epävarmemmin.
”Minä en oikein tiedä. Varmaan Korpinkynsi tai Luihuinen”, sanoin kaikista epävarmimmin. Olin älykäs, vaikka itse sanonkin, mutta halusin silti olla Luihuinen. Varmaan se johtui, että serkkuni Lizzie oli siellä. Yhtäkkiä juna pysähtyi äkisti ja raiteet kirskuivat. Emme voineet olla vielä perillä. Juna kallistui hiukan sivulle ja tunsin painautuvani Aria päin.
”Mitä ihmettä täällä tapahtuu!” huusin, kun valot sammuivat ja juna kallistui vielä hiukan.

Vastaus:

Hauska aloitustarina
Oli mukava aloittaa suoraan junasta. Sontapommin heittäminen sopi täydellisesti Unityn luonteeseen ja Andrewn taustatarinaan. Mahdetaanko poika nähdä vielä joskus tarinoissa? Tässä keskityttiin hyvin Unityn siskoihin sekä Bethanyyn. Ensiksi kyseltiin ns. lempioppiaineista ja sen jälkeen tuvista, joihin tytöt halusivat. Lopun junan pysähtyminen ja kallistuminen saivat niskakarvat nousemaan pystyyn. Muutamissa kohdissa kuvailua voisi olla hiukan enemmän. Odotan innolla jatkoa!
Saat 5 kaljuunaa ja 9 tuparia sekä Mestari jekuttaja-merkin!

Dora

Nimi: May Austin

21.04.2020 16:33
(Dan, ei haittaa:D)
Viistokujalta Tylypahkaan
Luku 2

”Hei May, nyt kun ollaan ostettu välineet kouluvuotta varten, ostin sinulle myös myöhäisen syntymäpäivälahjan”, sanoi Bryce.
”Hmm”, sanoin keskittyneenä loitsukirjaan.
”May, jos saisit nenäsi edes sentin kauemmas kirjan sivuista, voisin aloittaa.” Bryce sanoi ärsyyntyneesti. Isä vain onnistui nauramaan meille.
”Menen hakemaan kermakaljat!” Tämä huikkasi selvittyään naurukohtauksestaan.
Painoin sivunumeron mieleeni ja suljin kirjan. ”Kuulolla”, sanoin Brycelle.
”No, olen kyllä miettinyt ostavani sinulle kirjan, mutta ostinkin lukukaverin.” Sanoi Bryce selvästikkin tyytyväisenä valintaansa, ja paljasti takaataan pienen häkin, jossa nukkui kissanpentu. Sillä oli musta kaulapanta, jossa luki pronssisella tekstillä ’Clover’.
”Kiitos Bryce! Onko Clover sen nimi?” Kysyin innoissani.
”Joo, mistä arvasit?” Kysyi Bryce ja sitten nauroi innokkuudelleeni.
”En arvannut vaan näin sen tuosta kaulapannasta”, kerroin.
”Kermakaljat odottavat jo!” Huusi isä pubin puolelta.
”Tulossa ollaan!” Huusimme yhtäaikaa.
Juoksimme Vuotavaan noidankattilaan. Bryce meinasi kaataa Tomin, pubin isännän. Hän pyyteli nyt anteeksi. Clover kiehnäsi jalkaani vasten, se piti minusta jo nyt, ja minä siitä. Vaikka juuri tapasimme.
”Tämä on hyvää!” Sanoin yllättyneenä. Se oli eka kertani kun maistoin kermakaljaa. Joskus Bryce oli kuitenkin maininnut siitä.
”Tiedän”, sanoi Bryce tyytyväisenä.
Kun olimme juoneet kermakaljat loppuun, lähdimme Poimmittaislinjalla takaisin kotiin. Stan veloitti meiltä rahat, ja istuimme penkeillemme. Bussi heilui, ja minulle tuli paha olo. Onneksi Stan antoi minulle paikan edestä.
Kotiin päästyämme söimme ruokaa ja menin ulos lukemaan kaikki koulukirjat jo etukäteen.


Tylypahkaan, vihdoinkin!
Seisoin Kings Crossin asemalla, laituri yhdeksällä ja kolme neljännestä. Minua jännitti, ja Cloverkin maukui odottavaisesti. Olin kesän aikan opettanut sille jopa temppuja, istu, kieri, tänne ja maahan. Väliilä se istui ja odotti herkkuja, ja sanoin sille yleensä, ”Clover, se ei toimi noin!”, ja nauroin kissalle. Clover oli kasvanut kissanpennusta hurjasti, se oli nyt jo aikamoisen kokoinen. Tylypahkan pikajuna oli juuri saapunut asemalle ja Bryce oli jo mennyt tapaamaan ystäviään.
Astuin junaan. Olin jo vaihtanut kaavun, ja minua jännitti mihin tupaan minut lajiteltaisiin. Bryce on puuskupuh, ja isäkin oli ollut. En oikein tiennyt mitä toivoa. Vaunuosastot olivat melkein kaikki typötyhjiä, ja päätin vain asettua yhteen niistä. Otin hyvän asennon, ja päästin Cloverin tutkimaan pientä vaunuosastoa. Olin opettanut sen sisäkissaksi, eikä se tehnyt koskaan tarpeitaan sisälle. Pian se asettuikin nukkumaan syliini, ja avasin kirjan nimeltä muodonmuutokset keskitasolle. Tiesin että loitsut ja taiat siinä kirjassa olivat vielä liian vaativia, mutta eikai siitä ollut haittaa jos kertasin teoriaa. Minulla oli myös toinen kirja jota ei tarvittu koko lukuvuotena, taikojen perusteet. Olin jo harjoitellut kesällä yhden loitsun, lumosin. Se sytytti taikasauvan kärkeen valon, niin että se näytti vähän taskulampulta.
”Hei, saako tähän istua?” Kysyi ujon näköinen tyttö. Työnsin kirjan sivuun, ja se osui naaraskissaan. Clover näytti häiriintyneenä kun tämän kauneusunensa keskeytettiin.
”Joo”, vastasin. Tyttö näytti huojentuneelta etten vastannut kieltävästi.
”Olen Madison, mutta voi kutsua minua Maddieksi.” Sanoi Madison.
”Minun nimeni on May, ja tuo on Clover”, sanoin ja osoitin Cloveria, joka katseli Madisonia hieman varautuneena.
”Onko tuo sinun? Pidän kissoista mutta minulla on pöllö, koska äiti pitää sitä käytännöllisempänä.” Kysyi ja kertoi Maddie ihastellen.
”On. Missä sinun pöllösi on?” Kysyin.
”Tässä”, sanoi Maddie ja pöllö pyrähti tämän olkapäälle. Se oli korea koiras pöllö, ja arvelin sen olevan lehtopöllö.
”Mikä sen nimi on?” Kysyin.
”Sen nimi on Xavier”, kertoi Maddie.
”Hieno nimi!” Kehuin ja Maddie näytti häkeltyneeltä.
”Kiitos”, sanoi Maddie.
Juttelimme hänen kanssaan niitä näitä, ja päädyimme lopulta puhumaan tuvista.
”No, Puuskupuhiin menevät kaikki kiltit ja ahkerat, Rohkelikkoon rohkeat ja urheat, Luihuiseen kunnianhimoiset ja ylpeät, ja Korpinkynteen älykkäät ja nokkelat”, kertoi Maddie.
”Joo, tiedän. Luin tuvista kerran yhdestä kirjasta. Mihin sinä muuten haluaisit?” Kysyin ja sanoin.
”Haluaisin ehkä Korpinkynteen”, sanoi Maddie vaisusti.
”No mutta, minä olen ainakin aivan varma että sinut lajitellaan Korpinkynteen!” Vaihto Maddie puheenaihetta.
”En oikein tiedä. Veljeni ja isäni ovat molemmat Puuskupuhissa”, huomautin.
”Ketä veljesi on?” Kysyi Maddie.
”Bryce Austin”, tokaisin.
”Hän on aika suosittu koulussa”, kertoi Maddie.
”Miten tiedät tuon?” Kysyin.
”No välillä siskot lähettävät koulun lehden painoksia pöllöpostilla. Viime vuoden lopussa hänestä tehtiin haastattelu, ja se ei ollut mikään pieni. Melkein koko koulu kuuli siitä”, tarinoi Maddie.
”Ai, en tiennytkään siitä”, sanoin hieman nolona, kun Maddie tiesi enemmän MINUN veljestäni, kun minä itse hänestä.
//
Clover oli nyt kiipeilemässä penkkejen selkänojilla, ja se kutitti hännällään niskaani.
”Tänne Clover”, sanoin, ja Clover hyppäsi syliini. Maddie oli nukahtanut pitkän matkan loppuajaksi, mutta minä en ollut saanut unta. Päädyin lukemaan lisää muodonmuutoksia. (Jos joku ihmettelee, miksi May lukee vaativia muodonmuutoksia, hän on kiinnostunut animaagiudesta, ja se on lukenu jo sen ekan kirjan lol)
» Sivu, 528 taidan lopettaa tähän. « Ajattelin, ja paiskasin kirjan vahingossa kiinni. Maddie, Xavier, ja Clover kaikki heräsivät siihen.
”Mitä kello on?” Kysyi Maddie unisena.
”18.37. Meidän pitäisi saapua pian.” Sanoin Maddielle.
”No hyvä että herätit, koska käyn vaihtamassa kaapuni”, sanoi Maddie.
”Okei”, vastasin.
//
Juna pysähtyi, ja raiteet kirskuivat. Otin matka-arkkuni, ja hätistin Cloverin häkkiinsä. Lähdin raahaamaan arkkua kohti uloskäyntiä. Maddie oli juuri palannut, ja kiirehti ottamaan omia tavaroitaan. Hengitin raitista ilmaa ja kuulin tukevan äänen,
(kukaan ei kyseenalaista että Mayn matka-arkku oli matkustusosastolla :D)
”Kaik’ ykkösluokkalaiset tän’!” Huusi joku, jota en tunnistanut.
”Mennään, Maddie!” Huikkasin kaverilleni, samalla kun kävelin jo suurikokoisen miehen luokse.
”Okei, mun nimi on Rubeus Hagrid, ja oon Tylypahkan tilusten hoitaja.” Sanoi Hagrid.
”Nyt me mennää nyt järvelle, ja saatte veneet. Niillä me soudetaan järven yli Tylypahkaan.” Jatkoi Hagrid.
”Voitte jättää kamppeenne tonne nurkkaa. Ne tullaan sit hakkee myöhemmi.”
//
Astuin veneeseen, ja tunsin sen keinuvan painoni alla. Maddie ja joku muu ykkösluokkalainen tuli meidän kanssamme samaan veneeseen.
”Mikä on nimesi?” Kysyi Maddie pojalta.
”Aaron”, vasta hän.
”Okei”, vastasimme Maddien kanssa.
”Hehehh, olen Maddie, ja tuo on May”, sanoi Maddie Aaronille.
Pian veneet olivat jo keinuneet jo koko järven poikki. Vesi oli kylmää, mutta se kiilsi Tylypahkan ikkunoiden valossa kauniisti, ja linna kohosi edessämme koreana.
Nousin veneestä ja Maddie auttoi minut pystyyn. Kävelimme linnaan, ja siellä odotti uusi henkilökunnan jäsen. Naisella oli tiukalle sidottu nuttura, ja vihreä kaapu. Hän piteli vanhan näköistä hattua, jonka tunnistin lajitteluhatuksi.
”Lajittelu alkaa pian”, sanoi nainen, ja poistui saliin, ja viittoi meitä seuraamaan. Kaikki seurasivat häntä saliin jonossa. Asetuimme riviin, salin eteen.
”Tervetuloa jokavuotiseen lajitteluun! Pidemittä puheitta, aloitetaan”,
”Akira Atom,” sanoi nainen. Ja.. ”..LUIHUINEN!” Huusi hattu, ja Luihuisen pöydästä kuului raikuvat aplodit.
// paljon nimenhuutoja myöhemmin //
”May Austin!” Huuto kuului, ja astelin istumaan tuolille.
”hmm... KORPINKYNSI!” Ilmoitti hattu. Riensin istumaan Korpinkynnen pöytään, ja iloitsin lajittelun tuloksesta. Maddie oli lajiteltu Korpinkynteen kuin minäkin, ja Aaron oli päätynyt Rohkelikkoon.

Vastaus:

Hieno tarina!
Mukavaa, kun Bryce oli ostanut Maylle lahjaksi kissan, vaikka loitsukirja tuntui aluksi kiinnostavan enemmän. Ehdittiin sitten käydä juomassa kermakaljatkin, mutta huomauttasin tässä kohtaa, että kermakalja on ostettava ensin, tällä kertaa en kuitenkaan vähennä tästä kaljuunoita. Kiva, että May löysi Maddiesta nopeasti ystävän eikä hänen tarvinnut matkustaa koko matkaa yksin. Hagridin puhetyyli oli huvittava ja hyvin keksitty. Aaronkin esiteltiin hienosti ja jäi mietityttämään esiintyisikö hän vielä myöhemmin Mayn tarinoissa, vaikka olikin eri tuvassa.
Saat 7 kaljuunaa ja 12 tuparia!

Nimi: Daniel Onionbear

20.04.2020 23:03
Luku 2


"Ette kyllä. Daniel Onionbear, olette kuulemma heittäneet sontapommia Jennifer Claudenia päin, osuen." kuulin äänen takaani, ja tunsin kun tämän sormi tökki selkääni pari kertaa. Käännyin, ja näin sen olevan McGarmiwa.
"Mutta olet Rohkelikon tuvanjohtaja, et ole Verso." ihmettelin.
"Olin ensimmäinen joka tuli Jenniferille vastaan. Mutta joo, huomenna ja ylihuomenna on jälki-istuntoa sinulla. Peset palkintohuonetta kello yhden ja kolmen välillä." McGarmiwa kertoi.
"Häh, nehän on mun ainoat hyppytunnit?!" hämmästelin hiukan ärtyneesti.

Olimme seuraavana päivänä tuvamme makuusalissa poikien puolella. Tuijotin kattoa närkästyneesti.
"Hei Dan, tuutko ampuu sukkii päin Hawleyta?" Nick tuli kysäisemään ja viittoili Jonasia päin.
"Hmph, en mä ehi. Mun pitäis olla niitä pokaaleja jynssäämäs." tuhahdin kääntämättä katsettani katosta.
"Jep, mut miks jäit silti tänne? Sä siis oot jo viis minsaa myöhäs." Nick huomautti katsoen kelloaan.
"Voi..." ärisin, otin sauvan mukaan ja lähdin juoksemaan pois makuusalista kohti palkintohuonetta.

"Ei taikaa." McGarmiwa kertoi palkintohuoneen edessä, ja avasi oven. Ohi mennessäni hän otti minulta sauvan, ja antoi sen sijaan rätin.
"Tulen takaisin kolmelta. Jos edistystä ei ole tapahtunut, jälki-istuntosi pitenee." tämä vielä lisäsi, ja sulki oven.
Kiukkuisesti aloin jynssää ja jynssää ja jynssää ja jynssää erästä palkintoa, mikä nenäni eteen ensimmäisenä tuli. Palkinto oli pölyn, ja muun lian peitossa, jota oli vaikea saada pois. Pesin sen osan missä lukee palkinnon nimi, jne. Siinä luki:

Huispausmestaruus-palkinto

Tuijotin haikeana pokaalia. Voi, voisipa minun takia tupani voittaa joskus tämän!
Tutkin kylkeä, johon oli painettu tuvan nimet järjestyksessä eri vuosilta.
"Luihuinen, Rohkelikko, Luihuinen, Korpinkynsi, Rohkelikko, Rohkelikko, Luihuinen, Rohkelikko, Korpinkynsi, Korpinkynsi, Korpinkynsi, Korpinkynsi, Luihuinen..." luin ääneen voittajien tupia. Missä Puuskupuhin nimi oli?? Lista oli pitkä, mutta missään vaiheessa ei mainittu Puuskupuhia.
*Minun on tehtävä siihen muutosta.* päätin, ja aloin jynssäämään taas, entistä ahkerammin.

Kellon ollessa kolmen ja McGarmiwan tullessa, oli enää pari pokaalia jäljellä.
"Teit ahkerasti töitä herra Onionbear. Huomenna voit todennäköisesti lähteä aikaisemmin jälki-istunnostasi." McGarmiwa sanoi tyytyväisenä. "Oikeastaan oli aika hyvä juttu, että joku tuli edes pesemään nämä palkinnot."
Katsoin McGarmiwaa tunteet sekaisin. Olin iloinen että seuraavana päivänä saisin varmaan lähteä aikaisemmin jälki-istunnosta, mutta en tykkänyt opettajan vitsauksesta.
*Noh, tykkäät kyl itekki tehä noi.* ajattelin ja aloin nauramaan.

Iloisina lähdimme Jonasin ja Nickin kanssa kiireellä ulos, koska meillä olisi lentoharjoitukset.
Matami Huiski seisoi pihalla kädet puuskassa odottaen oppilaita. Tirskahdin nähdessäni opettajan, sillä hänen hiuksensa näytti siltä, kuin ne olisi juuri räjähtäneet. Meillä oli yhteistunti Korpinkynnen kanssa. Menin seisomaan erään luudan viereen. Vasemmalla puolellani oli Nick ja toisella puolellani oli joku korpinkynsi.
"Moi, oon Daniel, lyhyemmi Dan." esittelin itseäni tytölle ja iskin silmää tälle.
"Hmmh." tämä vain äännähti, katse kiinnittyneenä Huiskissa.
"Mikäs sinun nimesi on?" utelin. Tyttö ei ollut kuulevinaan.
"Hei, se on Korpinkynnes. Kyl sä tiiät et ne on kiinnostuneit vaa kirjoist." Nick kertoi. En välittänyt oikeastaan huomautuksesta. Tuijotin vain tytön tummia luonnonkiharaisia hiuksia ja kirkkauta, vaaleansinisiä ja keskittyneitä silmiä. Jotka keskittyivät siis opetukseen. Korvien kera.
"No niin. Nyt laittakaa luudan ylle kätenne ja käskekää sille: "Ylös!"" matami Huiski käski napakasti. Pian alkoi huudella kaikki "Ylös!" "Ylös!" "Ylös!" Ilmeisesti useammalle ei ihan onnistunut, sillä ainakin puolet luudista oli maassa. En kuitenkaan tiennyt, mitä luuta tekisi, jos se tottelisi - lähtisikö se pois koulusta omalle reissulleen?
Päätin testata laittamalla oikean käteni luudan ylle. Käskin sitä napakasti nousemaan ylös - ja kohta se oli jo kädessäni kiinni. Hihkuin jo intoa kokeilla lentämistä, ja laitoin luudan alleni.
"Herra Onionbear, ei vielä lentämistä!" Huiski karjaisi oppilaiden toiselta puolelta, ja nolona otin varovaisesti luudan takaisin oikeaan käteeni kuin olisin juuri kutsunut sen ylös.
"Sori kamu, mut mua ärsyttää kun sua sanotaan "herra Onionbeariksi". Mä en ihan tykkää tost sukunimest." Nick kommentoi ja naurahti pienesti.
"Jep. Mä vihaan mun sukunimee. Olisin vaa halunnu mun äidin sukunimen White. Eiks se olis parempi, Daniel White?" kysyin.
"Mielipidekysymys." Nick vain vastasi, ja karjui luudalleen YLÖS YLÖS YLÖS!, mutta ei se suostunut kuin vain hytkymään. Mulkaisin ystävääni pienellä leikillä. Hän näytti kyllä olevan aika ärsyllä päällä.
Kun se osa, joka sai luudan käskettyä ylös, mukaan lukien minä, pääsimme vihdoin lentämään! Ensin meni Jonas. Teimme sellaisen pienen radan läpi. Mielestäni kyllä aika iso.
Vuorollani huokaisin syvään ja pomppasin koulun Puhtolakaisu 5en selkään. (Luin nimen luudasta) Sitten lähdin kiitämään rataa. Ensiksi oli tällaiset tolpat, joita piti kierrellä. Se oli tosi helppo. Tämän jälkeen oli sellainen kohta, missä piti väistellä lentäviä palloja. Yksi palloista osui minuun, mutta muuten meni hyvin. Sitten oli sellainen, missä piti väistellä yllätyksenä tulleita pelaajien kuvia isoina kokoina. Lopuksi piti vielä tehdä jonkin matkan kiihdytys ja jarrutus.
"Hyvä. Olisit ainesta huispausjoukkueeseen." Huiski kertoi.
"Pääsisinks jahtaajaks?" kysyin toiveikkaana.
"Jos osallistut siihen pelaajahakuun, niin ehkäpä." Huiski kertoi. "Ne ovatkin tänään kello kuusi."

Tunnin loppuessa neljältä, siis se lentoharjoituksen tunti, niin lähdimme takaisin sisälle, kohti Taikuuden historian luokkaa.
"Tänään kerron teille toisesta velhosodasta." professori Binns ilmoitti ja alkoi kertoa pitkälti tarinaa siitä. Se oli tosi tylsä, enkä muistanut siitä sen jälkeen paljoa, sillä nukahdin pöydälleni aika pian tarinan alun jälkeen... Onneksi istuin nurkkapöydässä, missä kukaan ei minua huomaisi... zzz...

"Psst... Psssssssttttttt..." kuulin korvassani. Avasin silmäni, ja näin Jonasin.
"Tunti päätty. Läksyks tuli kirjottaa siit toisest sodasta." Nick kuiskasi.
"Miks te kuiskitte? Ja ok." yhdyin kuiskaamiseen.
"En mää tiiä. Mut lähetää." Jonas vaati kuiskien, ja lähdimme pois luokasta.
"Ai niin! Meen huispausjoukkueen pelaajahakuu. Tuuttekste mukaa?" kysyin.
"Ofc." Nick sanoi.
"Tulos ollaa." Jonas lupasi, ja lähdimme kolmistaan takaisin ulos. Menimme huispauskentälle. Se oli upean näköinen. Siis UPEAN näköinen ISOLLA UuuUUulla. Keskellä kenttää tepasteli ruskeahiuksinen poika, joka näytti seitsemännen luokan oppilaalta.
"Terve, olen Puuskupuhin huispausjoukkueen kapteeni." tämä esitteli itsensä ja kätteli meidän jokaisen kanssa. "Mitkä teidän nimet on, etunimi ja sukunimi."
"Juu, niinpä näkyy. Olen Daniel Onionbear, tässä on Nick Ufalab ja täällä Jonas Hawley." esittelin meidät, kun katsoin hänen mustakeltaista varustusta, sekä levyä rinnassa, jossa luki: Captain.
"Tulimme hakemaan joukkueeseen, mikä nimesi..." Jonasin kysmys jäi kesken, kun kapteeni keskeytti sanoen:
"Aah, niinpä tietenkin, menkää vain pukukoppiin. Tervetuloa kokeilemaan Hawley, Ufalab ja Onjonbeer."
Puhuttuaan tämä ihan työnsi meidät pois kohti pukukoppeja. Nick mätkähti maahan.
"Onionbear." yritin ehtiä korjata kapteenille, mutta turhaan.
"En tiennykkää et aiotte hakee. Luulin et tulitte vaa kattomaan." jatkoin ja naurahdin tuijottaen ystäviäni.
"Miksei saatais?" Nick naurahti ja ravisteli ruohot takapuolestaan.
"No tietty saatte." nauroin. Menimme sisään pukukoppiin. En edes tiennyt miksi, kun ei vaihtovaatteitakaan ollut.
"Tuolla on lainattavaksi suojavarusteita!" Jonas huomautti ja osoitti erään laatikon suuntaan. Ja totta se oli. Aloimme heti laittaa kaikenlaisia suojia käsiin, jalkoihin ja vähän minnekkin. Lopulta, kuin panssarivaunut, haimme vielä lainaPuhtolakaisu 5set ja meninme takaisin kentälle. Siellä oli aika paljon tyyppejä.
*Voih, pääsisinköhän mitenkään joukkueeseen?" harmittelin. Nick ja Jonas eivät pärjänneet loistokkaasti. Nämä halusivat myös jahtaajiksi, ja se ei sujunnut niin hyvin kun voi. Jonas heitti maalin vastakkaiseen maaliin ensimmäisellä yrityksellä, toisella yrityksellä heitti itseään päähän. Nick ei taas alkuun suostunut nostamaan jalkojaan maasta, ja suostuteltuni häntä nousemaan, tämä tipahti tahalteen pelosta metrin korkeudelta maahan tramaattisesti.
Sitten oli minun vuoroni. Nousin ilmaan, kaato kainalossani. Väistelin mielikuvituspelaajia näyttääkseni kapteenille, että osaisin väistellä. Heitin kaadon oikeaan renkaaseen, mutta pitäjä arvasi siirtoni ja sai kopin.
*No niin, osaat kyl.* rauhoittelin itseäni, huokaisin syvään ja hain pitäjäktä kaadon.
Toisella, ja kolmannella yrityksellä heitin onnistuneesti renkaista läpi. Sain laskeutua hymyillen alas.

Kun kaikki olivat käyneet kokeilemasaa, kapteeni sanoi:
"Olen päättänyt paikat. Ensimmäinen pitäjämme on Daniel Onjobeer!"
Iloisena menin kiittämään paikasta.
"Onionbear." korjasin vielä, mutta näköjään kapteeni ei kuunnellut.
Kapteeni kertoi vielä muut pelaajat, joista en tuntenut ketään. Sitten lähdimme takaisin sisälle. Menimme syömään illallista.
"Olipas jännä päivä, vaik jälkkää oli." totesin mutustaessani leipää.
"Jep." Jonas sanoi ja yritti nielaista perunan kokonaisena. Tuloksena syntyi se, että peruna lensi suusta maitolasiin ja se kaatui taas Nickin ruualle.
"Hyi!" tämän refleksit käynnistyivät heti maidon läikkyessä hänen ruualleen.
"Hups." Jonas pidätteli nauruaan, mutta sitten syntyi korviariipivä naurukohtaus.

//sori May et käytin sua koulus vaik oot viel Viistokujal jos muistan oikein xD :)

Vastaus:

Hyvä jatkotarina edelliseen!
Jennifer oli sitten mennyt kantelemaan professori McGarmiwalle ja Dan joutui vaikeuksiin. On varmaan uuvuttavaa putsata palkintohuoneessa ja vielä ilman taikaa. Ymmärsin hyvin Danielin tunteen, kun Puuskupuh ei ollut voittanut kertaakaan huispausmestaruutta, mutta toivottavasti hän tekee siihen muutoksen. Palkinnot tulivatkin hyvin putsatuiksi ja jälki-istuntoa jäi jäljelle vain vähän. Lentoharjoitukset olivat mukavan oloiset ja Dan näyttää tosiaan tykkäävän lentää, kun oli aloittamassa jo ennen kuin kaikki olivat saaneet luutaa käteen. Hänen osaltaan lentoharjoitukset menivät hyvin ja lähti vielä kavereineen koittamaan onneaan huispausjoukkueeseen. Jonasilta ja Nickiltä eivät ne tosiaan menneet niin hyvin kuin pitäisi. Kyllä minua nauratti, kun kapteeni ei toisellakaan kerralla osannut Danin sukunimeä.
Saat 8 kaljuunaa ja 14 tuparia!

Dora

Nimi: Susan Mist

20.04.2020 15:17
Luku 3

//Ajattelin, että kirjoittaisin joka kuukaudesta tarinan, joten älkää ihmetelkö, kun on jo marraskuu ja tässä on väkivaltaa

Susan kuunteli tarkkaavaisesti professori Lipetitin selittäessä hajothus-loitsun periaatteita ja käyttötapoja. Lokakuussa sattuneet onnettomuudet eivät olleet vieläkään lakanneet ja moni oli haavoittunut jo pahemman kerran. Oscarin kurpitsamehussa oli ollut lörpotyslitkua, joka oli saanut jopa Aprilin kalpenemaan hänen vierellään. Moni oli epäillyt Kalkarosta, mutta Dumbledore oli todennut, että syytön kunnes toisin todistetaan. V.I.P-kokeiden paineet eivät olleet yhtään laantuneet ja jokaisen viides kuin seiskaluokkalaisen hermot olivat kireällä. Eräs neljäsluokkalainen oli kysynyt Abigaililta apua ja saanut päälleen lepakonräkä herjan.
”Nyt kokeilkaapa itse, teillä on pahvilaatikko edessä”, professori Lipetit sanoi ja luokan täytti hajonneiden pahvilaatikoiden palat. Susan ei ollut koskaan käynyt niin meluisalla ja sotkuisella loitsutunnilla. Loppujen lopuksi kaikki onnistuivat räjäyttämään pahvilaatikon, vaikka John Snow olikin tehnyt sen repimällä pahvilaatikon sen sijaan, että olisi käyttänyt taikasauvaa. Näin silmäkulmastani Riesun livahtavan luokkaan. Se liisi ylös kattokruunun luokse ja rupesi vääntämään sitä.
”Riesu!” pikkuinen professori Lipetit vinkaisi, mutta Riesu ei ollut kuulevinaan. Sen ei ollut koskaan onnistunut irrottamaan kattokruunua, sillä käänsi muttereita aina väärään suuntaan, joten Susan ei ollut huolissaan. Sillä tunnilla Riesu kumminkin onnistui. Kattokruunu tipahti meluisasti maahan ja kyntilöiden liekit tarttuivat pulpetteihin ja sytyttivät niitä tuleen. Riesu lensi pois paikalta lällättäen. Moni oli saanut haavoja ja heidän kasvonsa, kätensä sekä jalkansa näkyivät verisinä. Tuli oli levinnyt ja monen kaapu paloi jo. Kattokruunu oli lukinnut uloskäynnin, josta pieni kokoisimmat oppilaat yrittivät silti väen vängällä tunkea. Lipetitiä ei näkynyt missään, mutta hän oli saattanutvmennä pyytämään apua. Joku keksi leijuttaa kavereidensa kattokruunun pois tieltä niin, että kaikki pääsivät ulos. Susan jäi kumminkin seisomaan hetkeksi paikallensa. Kaiken tomun ja tuhkan keskellä näkyi musta hahmo. Hän ei voinut olla oppilas, sillä hän oli ainakin kaksi metrinen. Susan tarttui vaistonvaraisesti sauvaansa ja osoitti sillä tummaa hahmoa.
”Avada kedavra!” hahmo huusi ja hänen sauvastaan pärskähti vihreä valosuihku. Susan hyppäsi pois tieltä, mutta kirous lensi tuuman päästä hänen vasemmasta olkapäästä.
”Tainnutu!” Susan huusi ja hänen sauvastaan tuli puolestaan punainen valosuihku, mutta jonka tumma henkilö torjui helposti. Susan katseli kauhuissaan hahmon tullessa häntä kohti. Hän katsoi miehen kavoja, kyllä ne olivat miehen kasvot.
”Kidutu”, mies sanoi ja Susan tunsi jäätävää kipua. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista ja toivoi, että hän kuolisi pian, jotta kipu loppuisi. Kipu loppui, mutta hän kuuli seinän murtuvan. Mies oli poissa ja seinässä oli aukko, mistä tuli sisään auringon valoa. Kohta hänen ympärillään parveili henkilöitä.

Vastaus:

Jee, taas jatkoa!
On mukavaa lukea Susanin mietteistä. Mistäköhän omituiset tapahtumat johtuvat? Oscarin lörpötyslitkun juominen oli huvittavaa, vaikka, jos itse olisin Tylypahkassa tuskin olisin samaa mieltä. Loitsutunnin rauhallinen teema vaihtui nopeasti Riesun tullessa luokkaan. Se saikin oikean kaaoksen aikaan eikä pitäytynyt pienissä jekuissa kuten tavallisesti. Loitsuluokka olikin aivan sekaisin ja oppilaat eivät meinanneet päästä heti edes ulos. Kaikki jännitys tiivistyi lopun tummaan hahmoon ja Susan kävikin lähellä kuolemaa. Tämä kaikki sai minutkin hytisemään ja olin sentään peiton alla. Loppu kaksintaistelu oli hyvä ja oli myös hienosti huomioitu, että vanhempi mies olisi totta kai myös parempi taikomaan kuin Susan. Seinän romahtaminen kuvasi hyvin kaikkea. Kiva idea, että kirjoittaa jokaisesta kuuakudesta yhden tarinan ja kertaa sitten menneitä tapahtumia seuraavassa. Hyvä, että alussa oli ilmoitus väkivallasta!
Saat 7 kaljuunaa ja 13 tuparia sekä Pienikokoinen professori, Riesun uhri sekä Kuin kala koukussa-merkit!

Galaxy

Nimi: May Austin

20.04.2020 15:11
May Austin, Korpinkynsi

Kirje tylypahkaan
Luku 1


Olin herännyt herätykseeni, kerrankin. Herätyskello olin sitä mieltä, että herätyskello oli oikein ylittänyt itsensä, sillä se oli oikeasti herättänyt minut. Mietin juuri, laittaisinko valkoiset, vai tummansiniset farkut. Päädyin tummansinisiin, sillä en ollut pitänyt niitä hetkeen. Farkuissa oli repeämiä, jota en tajunnut, mutta äidin mukaan se oli ”trendikästä”. Vedin vielä pastellinvihreän hupparin päälleni, ja astelin portaat yläkerrasta alakertaan, jotka johtivat suoran keittiöön.
(Mayn huone sijaitsee talon yläkerrassa.)
Bryce availi isän vieressä jo omaa kirjettään, jonka hän sai jokaisena vuonna, mutta oli silti aina yhtä innoissaan siitä. Äiti kehotti minuakin avaamaan omani. Ihastelin hetken kirjekuorta. Se oli paksua materiaalia, mutta samalla se tuntui hauraalta käsissä. Avasin kirjeeni täysin hiljaa, ja odottavaisesti.
Kirjeessä luki seuraavasti:

« Arvon May Austin,
Meillä on ilo ilmoittaa että, sinulle on varattu opiskelupaikka tylypahkasta, noitien ja velhojen koulusta. Ohessa on lista tarvitsemistanne koulutarvikkeista.

Lukuvuosi alkaa perjantaina 1.9.2020, pidettävillä alkajaispidoilla, ja opetus alkaa siitä seuraavana maanantaina.

Ystävällisin terveisin:
Minerva McGarmiwa
vararehtori

Kääntöpuolella lista tarvittavista välineistä. »


Pergamentti joka kirjeen sisältä oli paljastanut, oli hauraanpaa materialia kuin kuori, mutta sekin vaikutti pohjimmiltaan vahvalta.

"No lapset, syödäänkö aamupalaa ja sitten lähdettäisiin Viistokujalle?" isä kysyi.
"Ajattelin meidän lähtevän sinne Poimmittaslinjalla."
Minä ja Bryce nyökkäsimme.
Aamupalaksi söimme täyttettyjä, suolaisia pannukakkuja, maitoa, homejuustoa, voita ja papuja. En meinannyt saada ruokaa alas kurkusta, kun mieleeni pujahti Poimmittaislinja, Tylypahka ja Viistokuja.


Lähtö Viistokujalle
Kävelimme lähimmäiselle kujalle, ja isä kaivoi taskustaan sauvan. Sillä hän osoitti taivaaseen, ja pian jo violetinkirjava bussi ajoi eteemme. Äiti ei ollut mukanamme, koska hän ei ollut noita.
”No mitä me odotamme, hypätkää kyytiin!” Kehotti isä.
Astuin Brycen jälkeen bussiin, ja isä maksoi liput, joilla pääsimme Viistokujalle. Ajokki oli täynnä tuoleja, jotka poukkoilivat ja kaatuivat vähän väliä. Totesin ettei se ollut paras keino, mutta se sai kelvata. Asetuin mustaksi maalattuun tuoliin, ja isä istui viereeni siniselle.
”Viistokujalle pääsee Vuotavalta noidankattilalta, se on tuo pieni pubi oikealla.” Kertoi Bryce.
Vuotava noidankattila oli aivan kuin Bryce oli kuvaillutkin, pieni pubi. Yllättäen kukaan ei seisonut baaritiskin takana. Ehkä sitten takaisintulomatkalla.

”Ensin menemme Irvetaan.” Kertoi isä.
”Siellä me nostamme rahaa jolla voimme ostaa tarvittavat välineet ja kaavut kouluvuotta varten. Kävimme kaikki yhdessä Irvetassa, jonka jälkeen Bryce lähti omille teilleen.
”No May, mennäänkö ostamaan sinulle sauva?” Kysyi isä.
”No totta vie mennään!” Sanoin.
Astelimme Ollivandersille, sauvasepälle.
”Tulitte sauvaa ostamaan?” Kysyi vanhahko velho.
”Kyllä tulimme,” Vastasin sauvantekijälle.
Olin niin lyhyt, että hyvä kun henkilöt tiskin takana edes näkivät päätäni kunnolla.
”No, tässä sinulle ensimmäinen. Kirsikkaa, 12,5 tuumaa, lohikäärmeen sydänjuurta, suhtkoht taipuisa. Heilauta sitä.” Sanoi Ollivander.
Otin sauvan ja katselin sen kauniita kaiverruksia. Sitten heilautin sauvaa, ja vanha Olluvander valitti, ”Ei, ei, ei ja ei.”
”Seuraava. Pähkinäpensasta, 11 tuumaa, feenikslinnun pyrstösulka, taipumaton.” Sanoi hän.
Otin sauvan käteeni, ja nyt heilautin sitä viivyttelemättä. Nyt kuului ”hm.. seuraava. Tummaa akasiaa, 11,8 tuumaa, lohikäärmeen sydänjuurta, taipuisa.”
Otin taas uuden sauvan ja heilautin sitä. ”Se oli siinä. Nyt tytöllä on sauva.”
”Kiitos herra Ollivander, me ostamme sen.” Sanoi isä, ja antoi
Lähdimme liikkeestä, ja katsoin sauvaa. Siinä oli kaksi kukkasta, toinen näytti ruusulta ja toinen päivänkakkaralta.

//jatkan myöhemmin

Vastaus:

Kiva tarina!
Tämä alkoikin kivasti heti kirjeen saamisella. Herätyskello vitsi oli hauska ja minunkin pitäisi toivoa, että minut pystyttäisiin herättämään jollain tavoin. Brycen innokkuus joka vuonna kirjeestä oli huvittava, sillä loppujen lopuksi eihän kirje muutu kuin tavaralistoillaan. Viistokujalla käyminen tuli nopeasti hoidettu ja onneksi muistit mainita Irvetassa käymisen, sillä se tuppaa monilta unohtumaan. Aivan, kuin velhot ja noidat kävelisivät kaduilla kasamäärä kaljuunoita taskuissaan! Muutamista oikeinkirjoitus virheistä minun pitää mainita. Kun ei kirjoiteta huudahdus tai kysymyslauseita ei laiteta merkkiä lainausmerkkejen sisälle. Eli ei siis näin:
”Kiitos herra Ollivander, me ostamme sen.” Isä sanoi. Vaan näin:
”Kiitos herra Ollivander, me ostamme sen”, isä sanoi. Muuten hyvä tarina!
Saat 6 kaljuunaa ja 12 tuparia sekä Viistokujan kulkija-merkin!

Galaxy

Nimi: Susan Mist

20.04.2020 12:16
Luku 2

Oli kulunut kauan siitä, kun Abigail oli eroettu huispausjoukkueesta ja sen jälkeen päässyt takaisin. Syyskuu oli vaihtunut lokakuuksi ja läksyjä tuli entistä enemmän. Päivät olivat tummenneet ja ilmat kylmentyneet. Suurin osa 5-luokkalaisista pänttäsivät sisällä, vaikka kokeisiin oli vielä monta kuukautta aikaa. Abigail oli alkanut viettää enemmän aikaa Susanin ja Oscarin kanssa, sillä Melody oli muuttunut entistä ilkeämmäksi. Hän oli jopa pahempi kuin Martha. Susan panosti tällä hetkellä numerologiaan ja pimeyden voimilta suojautumiseen. Hän halusi isona taikaministeriöön ja niissä aineissa hänellä oli vielä hankaluuksia. Oscar nukkui loitsukirjansa kanssa ilmeisesti toivoen, että hän muistaisi ja oppisi asiat sillä tavalla. Abigail puolestaan pysyi kirjastossa yö myöhään eikä tullut ikinä ennen keskiyötä nukkumaan. April puhui entistä enemmän ja entistä epäselvemmin.

Jokainen tunti oli toista kauheampia, heiltä vaadittiin koko ajan vaikeampia loitsuja ja opettajien puheesta ymmärsi täsmälleen samanverran kuin Aprilin. Susan oli jatkuvasti jäljessä läksyissä, mutta niin olivat kaikki muutkin. Oscar oli vihdoin onnistunut ennustamaan jotain ja ennustus oli jopa kaikkien hämmästykseksi toteutunut. Susan pohti jatkuvasti selviäisikö jästitiedosta ja muinaisista riimuista. Sen lisäksi, että oppilailla oli opintopaineita, uusi pimeyden velho oli noussut. Ensimmäinen havainto oli, kun hän hän murhasi kolmosluokkalaisen Bonnie Sparrowin äidin. Tämä vuosi oli ollut tähän mennessä rauhattomin, jos ei laskettu 2-luokkaa jolloin Tylypahkan professori Lovelace oli kadonnut jälkiä jättämättä ja löydetty kuolleena kielletyn metsän laidasta.

Susan meni yksin kirjastoon, sillä oleskeluhuoneessa oli niin kova melu päällä ettei siellä voinut keskittyä. Hän oli juuri avannut loitsukirjan ja alkanut tekemään tehtäviä, kun hänen takaataan kuului hirveä meteli. Kokonainen kirjahylly oli kaatunut ja kirjat oli sikin sakin lattialla. Matami Prilli tuli juoksu jalkaa ja kääntyi katsomaan Susania.
”Sinäkö tämän teit?” hän kysyi kiukkuisesti. Susan pudisti päätään ja huomasi jonkun jääneen alle. 4-luokkalainen musta hiuksinen poika Caleb Wolf makasi pyörtyneenä kirjojen alla. Susan nousi ylös ja veti Calebin pois romahtaneen hyllyn alta. Matami Prilli lähti viemään poikaa sairaalasiipeen, jolloin Susan yritti korjata vahingot.
”Entistus!” hän sanoi ja hylly korjaantui. Sen jälkeen Susan lennätti kirjat takaisin paikalleen ja varmisti ettei ketään muuta ollut sattunut.

Susan päätti, ettei saisi mitään aikaa enää tänään ja suuntasi kohti Korpinkynnen oleskeluhuonetta. Kun hän oli kääntymässä muodonmuutossiipeen, sieltä alkoi kuulua kirkunaa. Avoimesta ikkunasta oli lentännyt ryhmy, joka kaatoi oppilaita ja opettajia nurin. Se oli päivän toinen kerta, kun Susan joutui turvautumaan sauvaansa vaaratilanteessa.
”Liikumatis!” Susan huusi, kun ryhmy otti seuraavaksi kohteeksi hänet.

Vastaus:

Kylläpä nopeasti tuli jatkoa!
Hienoa, että olet aktiivinen ja jaksat kirjoittaa paljon. Alku oli hiukan sekavaa, mutta niin oli myös Susanin elämä siihen aikaan, joten tuolla tavalla kirjoittaminen sopi elämäntilanteeseen sillä hetkellä. Kuukausi olikin kulunut nopeasti ja V.I.P:t lähestyvät huimaa vauhtia. Oli mukava taaskin huomata, että myös Susan oli jäljessä läksyissä ja kuvaus, että opettajien puheesta ymmärsi samanverran kuin Aprilin, oli hauska. Loppuhuipennuksena oli totta kai omituiset tapahtumat. Kirjahyllyn kastumiseen ja lentävään ryhmyyn oli kiva lopettaa. Seuraavaa tarinaa odotellen!
Saat 10 tupapistettä ja 5 kaljuunaa sekä Matami Prillin silmätikku-merkin!

Nimi: Susan Mist

20.04.2020 09:24
Luku 1

Susan katseli kauhuissaan ystävänsä suurta läksypinoa. Itse hän oli tehnyt kaikki läksyt jo pari päivää sitten, mutta Oscar oli ilmeisesti päättänyt jättää kaiken viimetinkaan. Nyt hän opiskeli niska hiessä vaihdosloitsun merkitystä ja mutisi välillä katkonaisia sanoja. Susan oli tarjonnut apua, mutta ystävä ei ollut sitä hyväksynyt, sillä sanoi, ettei mitenkään selviäisi V.I.P:eistä, jollei osannut tehdä alkuvuoden läksyjäkään. Susan oli silti huolestunut Oscarin pärjäämisestä, sillä tällä oli aineita kaksi vähemmän kuin hänellä ja silti poika oli koko ajan jäljessä. Susania turhautti Oscarin jääräpäisyys, vaikkei hän itse ollut usein yhtään sen parempi ja olisi myös kieltäytynyt avusta. Suurin osa oppilaista oli mennyt jo nukkumaan, mutta silmäkulmastaan Susan näki Abigail Dawsonin kamppailevan professori Kalkaroksen taikajuomaesitelmän kanssa.
”Susan?” Oscar kysyi, jonka Susanin huomaamatta oli onnistunut kaatamaan mustepullon tekstinsä päälle. Susan huokaisi syvään. Oscarin loitsutaidoissa ei ollut kehumista, sillä hän harjoitteli vain kaikken epäoleellisimpia loitsuja sekä yritti ennustaa joka toinen päivä oman kuolemansa ajankohtaa, jolloin hän aina tuli tulkinneeksi, että hänen olisi pitänyt kuolla ennen syntymäänsä. Susan kohotti sauvansa ja sanoi:
”Kuuraannu.” Jolloin pergamentti puhdistui. Oscar kiitti helpottuneena ja jatkoi läksyjään. Susan ei itse asiassa tiennyt miksi hän oli yhä oleskeluhuoneessa, kun Oscar ei antanut tämän auttaa.

Vartin päästä kuului Abigailin suunnasta kiroamista. Hän tuntui saaneen tarpeeksi professori Kalkaroksesta, taikajuomista ja kuukivistä. Abigail otti ja heitti läksynsä takkatuleen ja rymisteli tyttöjen makuusaliin, josta kuului närkästyneitä ja kiukkuisia huutoja. Susan katseli hiljaa Abigailin heittämää lappusta. Hän ei millään ehtisi tekemään uudelleen tehtävää, sillä huomenna ensimmäinen tunti olisi professori Kalkaroksen. Paperi tummui tummemistaan, kunnes lopulta haihtui tuhkaksi. Oscar heilautti kättä Susanin naaman edessä, joka toi hänet takaisin todellisuuteen.
”Sain muodonmuutokset valmiiksi ja nyt on enää jäljellä yrttitieto, mutta sitä on vasta keskiviikkona, joten taidan jättää tältä päivältä tähän”, Oscar sanoi ja taitteli pergamentin siististi muodonmuutosten kirjan sivun väliin. Susan nyökkäsi, vaikkei kovasti tykännyt valinnasta, sillä huomenna tulisi lisää läksyjä, mutta oli niin väsynyt, ettei jaksanut väittää vastaan.

Susan sai melkein heti unta mentyään makuulleen sängylleen. Aamulla hänestä tuntui levänneeltä ja iloiselta, mutta eilinen valvominen oli johtanut pienoiseen väsymykseen professori Kalkaroksen tunnilla. Abigail oli saanut huutia, siitä kun ei ollut tehnyt läksyjään ja Kalkaros määräsi hänet iltapäiväksi jälki-istuntoon. Abigail käänsi selkänsä professori Kalkarokselle ja laittoi kädet ristiin. Susan ei voinut oikein sanoa mitään puolustaakseen Abigailia, koska olihan hän itse nähnyt tämän heittävän puolivalmiit läksyt tuleen. Kalkaros taikoi liitutaululle hikkaliuoksen ohjeet ja pian luokan täyttikin jo purppurainen savu. Kalkaros kierteli luokassa lepakon tavoin ja sai monen muunkin kuin Abigailin suuttumaan. Susan luki tarkasti ohjeet ja alkoi keittämään hikkaliuosta. Väri oli ensin vaaleanpunainen, kunnes muutui luvatun vihreän väriseksi, kuten ohjeissa oli luvattu. Oscar sähläsi taas jotain omiaan ja oli onnistunut kasvattamaan itselleen äkämiä ja näytti enemmän raa-alta tomaatilta kuin ihmiseltä. Professori Kalkaros lähetti Oscarin sairaalasiipeen. Kun Susan oli keskittynyt Oscarin äkämiin oli liemi huomaamattani muuttunut vaalesn liilaksi vaikka sen olisi pitänyt olla hopeisen harmaata. Tyttö kumartui padan ylle katsomaan mikä oli ongelma ja sai vastaukseksi tumman savupilven. Hän näytti mustilla kasvoilla aivan nuohoojalta ja hän kuuli luihuistyttöjen kikattavan.
”Kiva meikki!” eräs luihuisista huusi, Susan muisti sivumennen, että tytön nimi olisi ollut Martha McCoy, vaikka oli kuullut joidenkin rohkelikkojen nimittävän häntä Martha McCowiksi. Susan hymyili vienosti, jolloin Martha hämmästyi hänen reaktiotaan. Kalkaros oli kuin ei olisi ollut huomaavinaan koko riitaa, vaikka rohkelikot ja puuskupuhit kovasti viittoivatkin luihuisten suuntaan.

Taikajuomatunnin lopuksi Susan oli kuin olikin saanut hikkaliuoksen valmiiksi, vaikka olikin melko varma, ettei ollut hämmentänyt tarpeeksi kauan. Kalkaros oli antanut hirvittävästä läksyjä. Kuusi jalkaa tekstiä hikkaliuoksen käytöstä. Oscar tuli taikaolentojen hoidon tunnille, vaikka hänen kasvonsa olivatkin muuttaneet ulkonäköään huomattavasti. Oscar tuntui olevan nolona äkämistä eikä sitä todellakaan auttanut luihuisten osoittelu ja kuiskiminen aina, kun hän kulki ohi. Myös rohkelikot ja puuskupuhin tuijottivat häntä, mutta ei kai siitä heitä voi syyttää. Olihan Oscar aika huvittava näky, mutta Susan ei ikinä sanoisi niin Oscarille, sillä, vaikka tämä oli kuinka itsevarma hyvänsä, oli häntä alakoulussa kiusattu finnejensä takia, joten kaikenlaiset iho-ongelmat olivat hänelle arka kohta. Hagrid tuli luokan luokse ja kertoi, että tänään he opiskelivat räiskepäisiä sisuliskoja.
”Mutta eivätkö ne ole erittäin palovaarallisia?” kysyi Barnabas Hill, joka oli samasta tuvasta kuin Susan ja, joka oli tunnettu mieltymyksestä tutkia jokaisen taikaolennon vaarallisuutta ja aiheuttaen sen takia vaivaa taikaeläintenhoidon tunnilla, sillä kerran hän luuli, että fletkumadot voivat tappaa katseella, jolloin koko muu luokka oli sanonut kuorossa, että basiliski tappaa katseella ei fletkumato. Tällä kertaa Barnabas vaikutti kuitenkin olevan tosissaan.
”No, voihan ne muutamia kipinöitä sinkauttaa ja on niillä terävä piikki”, Hagrid sanoi karheasti. ”Mut ei hätää, ei hätää!” Hän vielä vakuutti nähtyään luokan ilmeen. Luihuiset vilkaisivat Hagridia halveksivasti, mutta muutama korpinkynsi ja rohkelikko näyttivät innostuvan ajatuksesta. Myös Oscar innostui, sillä, vaikka Susan oli mitä mieltä tahansa Oscarin opiskelutekniikoista, ei hänkään voinut väittää ettei Oscar ollut haka taikaeläinten hoidossa. Susan itsekin oli kiinnostunut siitä, mutta ei hän loppuelämäänsä haluaisi kuluttaa hoitamassa taikaolentoja varsinkaan niin tylsien ja pitkästyttävien kuin fletkumatoja. Joskus hän jopa toivoi, että ne voisivat tappaa katseellaan, mutta toisaalta hän ei ollut varma oliko niillä silmiä.

Kävi ilmi, että räiskepäiset sisuliskot eivät ainoastaan ”hiukan kipinöineet”, sillä rohkelikkolaispojan Timothy Scottin onnistui sytyttämään kaapunsa tuleen eikä hän osannut kunnolla aquatulio-loitsua, joten hän oli tunnin loppuessa sekä kärähtänyt että hukkuneen näköinen. Hagrid oli antanut melkein yhtä paljon läksyjä Kalkaros. Hän oli määrännyt, että heidän pitäsi opiskella käyttämään aquatulio-loitu (kiitti vaan Timohty!) sekä kirjoittaa 12 tuumaa pitkä selonteko räiskepäisten sisuliskojen ravinnosta, johon hän oli kuullut monien sanovan, että vastaus oli sormet, sillä monen kädet olivat haavoilla taikaeläinten hoidon tunnin jälkeen.

Taikaolentojen hoidon jälkeen oli lounas, jolloin Oscar meni Sairaalasiipeen kysymään, olisiko äkämille mahdollista tehdä jotain muuta. Susanin pikkusisko Hope asteli reippaasti hänen luokseen. Tyttö oli juuri aloittanut toisen luokan ja tullut jopa aiempaa epäsuositummaksi. Hän nimittäin vänkäsi kaikissa asioissa vastaan eikä suostunut tekemään läksyjä, kun oli pahalla päällä.
”Miten päivä meni?” Susan kysyi toivoen hartaasti ettei Hope olisi taas vaikeuksissa.
”Ei se vielä ole”, Hope sanoi ja Susan pyöräytti silmiään.
”No, miten päivä on tähän asti mennyt?” Susan yritti uudelleen.
”Sain jälki-istuntoa McGarmiwalta sekä Versolta ja räjäytin Lipetitin kirjapinon, jonka päällä hän seisoi”, Hope sanoi kirkkaasti. Jälki-istunnolla ei ollut häneen minkäänlaista vaikutusta. Susan ei voinut olla ajattelematta, että sisko erotettaisiin pian tempperamenttisuutensa takia. Heidän vanhempansa olivat käskeneet Susania pitämään pikkusiskoa silmällä, mutta se kävi vaikeaksi, sillä jos käänsi päänsä viideksi sekunniksi pois päin, oli hän jo ehtinyt menettämään 50 tupapistettä ja joutumaan kolmeen jälki-istuntoon. Hope hyppelehti pois ainoan ystävänsä Rosan luokse ja kumpikin käveli käsikädessä kohti seuraavaa oppituntia. Hope ja Rosa olivat erottamattomat eivätkä selvinneet ilman toista kymmentä minuuttia.

Lounaan jälkeen Susanin ja Oscarin tiet erosivat toistamiseen, sillä Oscar lähti pohjoistorniin ennustamis-tunnille ja Susan numerologian. Vaikka Susan tykkäsi numerologiasta, harmitti häntä, ettei Oscar ollut valinnut sitä. Vain yksi toinen korpinkynsi hänen vuosikurssiltaan oli valinnut aineen. Nyt sama henkilö otti Susanin kiinni. Vaalea tukkainen lettipäinen tyttö avasi suunsa niin, että hänen hammasrautansa näkyivät. Tyttö puhui niin vilkkaasti, ettei Susan pysynyt perässä. Kesäloman aikana hän oli jopa unohtanut hänen nimensä.
”Anteeksi, mikä olikaan nimesi?” Susan kysyi hiukan nolostuneena.
”April Fira”, hän sanoi ja jatkoi pölöttämistä kaiken maailman lohikäärmeistä ja muista. Onneksi silloin professori Vektor tuli ja Aprilin piti lopettaa puhuminen.

Luokassa Susan meni istumaan tavallisesti omalle paikallensa. Aprilin oli ilmeisesti aivan pakko mennä Susanin viereen ja hänen suunsa kävi alkutunnin taukoamatta, niin eikä Susan ollut ainoa ärsyyntynyt. Kun professori Vektor lopulta otti Aprililta kymmenen tupapistettä, hän hiljeni. Numerologiassa ei tapahtunut mitään muusta poikkeavaa. Professori Vektor antoi läksyksi muutamia lukuja laskettavaksi ja seuraavat kolme lukua luettavaksi.

Susan törmäsi Oscariin hänen tullessa pohjoistornista allapäin.
”Mitä nyt?” Susan kysyi huolestuneena.
”Minä olen ainoa luokassa, jonka ei ole vielä onnistunut ennustamaan mitään”, Oscar sanoi surullisesti ja hiukan hätääntyneenä. Hänen perheensä oli odottanut hänestä näkijää siitä lähtien, kun hopealehmus-sauva valitsi hänet. Oscar itsekin oli halunnut näkijäksi, mutta nyt vaikutti siltä, ettei hänestä tulisi näkijää. Susan ei tiennyt miten piristää Oscaria, sillä eihän hän ollut koskaan opiskellut ennustamista tai muutenkaan ollut koskaan kiinnostunut tulevaisuuteen näkemisestä.

Oscar oli vielä hiukan allapäin, kun he saapuivat muodonmuutosten tunnille, jolloin hänen loitsunsa menivät kerta kaikkiaan pieleen. Heidän piti muuttaa hiiri maljaksi, mutta Oscar muutti omansa flaminnoksi ja myönsi, ettei ollut koskaan taikonut flamingoa. Onneksi professori McGarmiwa vain sanoi, että se oli hyvä loitsu ja taikoi flamingon takaisin hiireksi. Oscar oli hiukan punastunut, mutta silti ylpeä itsestään. Susan vilkaisi ystäväänsä, onneksi Oscar oli saamassa itsevarmuutensa takaisin. Läksymäärässä professori McGarmiwa hävisi vain Kalkarokselle. Heidän tulisi osata muuttaa korppi sammakoksi seuraavalle tunnille.

Ulkona paistoi aurinko, joten Susan ja Oscar lähtivät ulos tekemään läksyjään. Heidän mukanaan tuli Puuskupuhin yksi oppilas, jonka nimeksi Susan muisti Alfie Fox. Tämä oli kertonut tarvitsevansa apua, jolloin Susan ja Oscar olivat luvanneet auttaa. Alfie osoittautui mukavaksi pojaksi, jonka vahvuuksiin kuului taikajuomien räjäyttely. Kerran tai pari Alfien onnistui saamaan hikkaliuoksensa päälleen ja sen jälkeen häntä hikatti hirveästi, mutta hän vain nauroi. Oscar ei niinkään nauranut vaan tuskaili yrttitiedon läksyjensä kanssa. Mitäs oli jättänyt eilen tekemättä. Susanille läksyjen määrä tuotti myös vaikeuksia ja hän laski yhden numerologian laskun jo viidettä kertaa väärin. Alfie, joka oli myös valinnut ennustuksen ennusti, että eräs ensiluokkalainen saisi pian linnunkakkaa päähänsä, jonka jälkeen pulu lehahti oppilaan pään yli ja kakkasi. Ensiluokkalainen lähti kirkuen vessaan pesemään sen pois.

Puolessa välissä läksyjen tekemistä oli ilta alkanut jo laskea ja ilma kylmentynyt. He olisivat lähteneet sisälle, mutta juuri sillä hetkellä Abigail juoksi heidän luokseen.
”Minä inhoan elämään”, Abigail sanoi kiukkuisesti ja melkein itki.
”Mitä on tapahtunut?” Susan kysyi ja halasi Abigailia.
”Melody, muistatko meidän luokalta?” Abigail kysyi. Susan nyökkäsi ja kehotti Abigailia jatkamaan.
”H-hän kertoi, että huispaustreenit on peruttu enkä mennyt sinne”, Abigail sanoi ja murtui kyyneliin. ”Oikeasti ne olivatkin ja nyt minut potkaistiin joukkueesta ja, kun kysyin Melodylta miksi hän teki, hän vain nauroi.” Susan tunsi tarvetta halata tiukemmin.
”Tule, mennään puhumaan rehtorille, hän varmasti ymmärtää”, Susan kuiskasi ja he lähtivät kohti rehtorin kansliaan.

He löysivät Dumbledoren keskustelemassa erään muotokuvan kanssa ja selittivät tilanteen. Rehtori lupasi ottaa asian puheeksi Korpinkynnen huispausjoukkueen kapteenin Gregory Myersin kanssa sekä keskustella Melodyn kanssa. Myöhään illalla tuli ilmoitus, että Abigail pääsisi takaisin huispausjoukkueeseen ja Melody oli määrätty jälki-istuntoon. Professori Dumbledore oli antanut Susanille kymmenen tupapistettä ystävän auttamisesta, jolloin Korpinkynsi oli noussut johtoasemaan tupien pistemäärissä.

Vastaus:

Hieno ja pitkä aloitus tarina!
Oli mukavaa lukea, kun ainoastaan Susania ei esitelty vaan myös hänen ystävänsä ja luokkatoverinsa. Jokainen hahmo oli ihanan persoonallinen ja erillainen. Abigailin hermoromahdus läksyjen kanssa oli kyllä omasta mielestäni paras kohta. Kukaan ei ole vielä tiätääkseni heittänyt läksyjä tuleen. Susan muistuttaa minusta Hermionea, mutta samalla tekee tästä vastakohdan, koska oli pyytämättä tarjonnut Oscarille apua. Oli hienoa lukea, että, vaikka Susan pärjää hyvin oppiaineissa, silti hänkin tekee virheitä. Oscarin äkämä kohta oli hauska ja olisi ollut mukava kuulla siitä lisää miten hän oli ne saanut ottaen huomioon, että siitä puhuttiin vielä myöhemmin tarinoissa. Kalkarokselle sopii hyvin kuvailu kuin lepakko mustan kaapunsa takia. Loppukohta siitä, kun Kalkaros ei huomannut rohkelikkojen ja puuskupuhien käsimerkkejä oli myös hyvin ja korosti sitä persoonallisuutta, jota Potter-kirjoissa on tottuttu näkemään. Taikaolentojen hoidon tunti ei tuntunut menevän yhtään paremmin kuin taikajuomatunti. Hagrid onkin tunnettu räiskepäisistä sisuliskoistaan. Barnabas Hill oli huvittava hahmo ja toi sellaisen tunteen, että hänellä on pakkomielle. Timothy sitten onnistui tekemään monen moista ja ymmärrän hyvin Susanin näkemyksen, että aquatulio-loitsua ei muuten tarvitsisi harjoitella. Susanin pikkusisko olikin aika rämäpäinen ja täysin isosiskonsa vastakohta. Kiva, että hänelläkin kuitenkin oli ainakin yksi ystävä koulussa. April Fira oli kyllä ärsyttävä henkilö, jos ei osannut lopettaa puhumista vaan häiritsi kaikkien keskittymistä. Itseäni rupesi harmittamaan Oscarin puolesta, mutta ehkä hän jonain päivänä oppii ennustamaan. Muodonmuutosten tunneillakaan ei sählingiltä säilytty, mutta onneksi Minerva McGarmiwa ei suuttunut flamingosta. Lopussa läksyjen tekeminen ulkona toi mukavan rauhallisuuden, muuten vauhdikkaaseen päivään. Lopussa suretti Abigailin kohtalo, mutta onneksi Susanin avulla asiat saatiin korjattua. Tästä kohdasta olisi ehkä voinut kirjoittaa muutakin, mutta tarinahan oli jo valmiiksi todella pitkä. Jään odottamaan innolla jatkoa!
Saat 15 kaljuunaa ja 27 tuparia sekä melkein päätön Nick, taikolennosta tyrmääntynyt- ja Hagridin olennot-merkin!

Galaxy

Nimi: Braxton Thackeray

20.04.2020 01:09
Luku 2

Herätessä tuntui, kuin unta olisi tullut vain muutaman tunnin verran, mutta niinhän sitä varmaan tulikin. Kukaan muista luokan pojista ei ollut herättänyt Braxtonia ennen lähtöään, ja hän oli autuaasti nukkunut yli suurimman osan aamiaisesta. Nyt hän veteli kiireellä koulupukua päälleen ja hädin tuskin muisti heittää kravatin kaulaansa ja sekalaisen lajitelman kirjoja laukkuunsa. Hän oli ollut ennenkin myöhässä, ja myös viime vuonna ensimmäisenä koulupäivänä, mutta häntä harmitti, ettei hän ehtisi nyt kunnolla jutella Darceyn kanssa. Sisko oli varmaan ajat sitten syönyt aamiaisensa ja suunnannut etsimään oikeaa luokkaa ystäviensä kanssa. Ainakin Braxton halusi ajatella, että hänellä oli jo ystäviä, vaikka sitten Luihuisesta. Niin, ja täytyisi Braxtonin saada omakin lukujärjestys, että tietäisi mihin suunata aamun ensimmäiselle tunnille. Ajatus professori McGarmiwan tunnin kuokkimisesta, vain että saisi myöhästyneen lukujärjestyksensä, ei tuntunut kivalta.
Suuressa salissa oli enää muutama oppilas täplittämässä autioita tupapöytiä. Braxton katsoi ensin Luihuisen pöytään, totesi Darceyn jo menneen, ja suuntasi omaan pöytäänsä, jossa Conrad onneksi vielä istui.
”Kravattisi on auki”, Conrad sanoi tuskin vilkaisten Braxtonia lehdestään.
”Joo joo. Joku teistä olisi voinut herättää.”
”Ei kukaan viitsinyt. Kun kerran valvoit koko yön.” Braxton ei saanut sanaa suustaan. Hän ei ollut kuullut, että kukaan muu olisi ollut hereillä. Kaikkien pylvässänkyjen verhot olivat olleet kiinni, ja niiden sisältä kuului vain hiljaista tuhinaa tai satunnaista kuorsausta. ”Heräsin minäkin sateeseen”, Conrad lisäsi.
”No, missä lukujärjestykset?” Braxton kysyi pälyillen ympäri salia samalla, kun istui Conradin viereen ja nappasi pöydältä valkoisen leivän. Sitten hän äkkäsi professori McGarmiwan tulossa heitä kohti. Hänen kasvoillaan oli yhtä tiukka ilme kuin nutturansa.
”Herra Thackeray, myöhässä jälleen. Toivon todella, ettei tämä muodostu jokavuotiseksi tavaksi”, hän sanoi ojentaessaan lukujärjestystä. Braxton otti sen vastaan ja mutisi jotain pahoittelevaa, kun ei halunnut alkaa selittelemään. Hän mietti, pitäisikö jo sanoa jotakin Darceystä, nyt kun professori oli siinä eikä hänen tarvinnut lähteä etsimään häntä. Professorin etsiminen ja puheenvuoron pyytäminen oli aina vähän vaikeaa. Mutta toisaalta hän ei ollut vielä päässyt kysymään Darceyltä, mikä tilanne oikein oli. Joten hän jänisti, eikä sanonut mitään.
”Teidän olisi parasta lähteä tunnille, professori Dodge ei siedä myöhästelijöitä”, professori MacGarmiwa sanoi ja kääntyi mennäkseen. ”Ja Thackeray, korjaa tuo kravatti. Viisi tupapistettä pois Rohkelikolta.”

-Tästä tuli nyt aika lyhyt, mutta jatkan seuraavassa tarinassa.

Vastaus:

Mukava tarina!
On kyllä kiinnostavaa lukea Braxtonin ajatuksista ja mietteistä. Harmi, ettei muut pojat herättäneet Braxtonia, jolloin hän joutui tekemään kaiken kiireellä. Se, että Darceyn olotila jäi tässäkin selviämättä, vahvisti, että jää innolla odottamaan jatkoa. Vai oli Braxtonilla tapa myöhästellä, ei McGarmiwa tainnut pitää sopivana perinteenä. Onneksi Braxton kumminkin sai lukujärjestyksensä, vaikka menettikin 5 tupapistettä. Kiva, että muut pojat olivat ajatelleet, että Braxton halusi nukkua, vaikka myöhästyisi. Toivottavasti hänellä on taikuuden historiaa, jotta voi täydentää univarastoaan. Jään innolla odottamaan jatkoa!
Saat 6 kaljuunaa ja 13 tuparia!

Galaxy

Nimi: Daniel Onionbear

19.04.2020 14:16
Luku 1


"No mitääh... Dan fuskaatsä, kun koko ajan voitat?!" Jonas huudahti, kun voitin räjähtävässä näpäyksessä taas.
"Hmm, ehk voitan vaa sen takii, koska sä oot vaa huono täs." esitin pohtivaa ja Nick vieressämme tirskahti, jolloin me kaikki kolme aloimme nauramaan.
"Noh, tehää jotai muuta." pyysin ystäviäni ja he nyökkäsivät kuuliaisesti. Nick työnsi pelilaudan sohvan alle.
"Mitäs sitte tehtäisii?" Nick kysyi katsoen minua odottavasti.
"No mä haluun palauttaa ainaki nää kirjat ja hakee uudet." kerroin.
"Ehk voitais tutkii kouluu sen jälkee?" Nick ehdotti ja hyväksyimme ehdotuksen.

Lähdimme kirjastolle. Vein ensin minun vanhat kirjat takaisin hyllyilleen, ja sitten otin joitain uusia kirjoja. En edes katsonut mitä kirjoja otin. Sitten vein ne takaisin makuusaliimme ja palasin kirjaston eteen.
"No nii, ny voimme mennä tut..." lauseeni töksähti, kun naamaani osui jotain. Sormeiltuani testiksi mönjää, tajudin sen olevan sontapommi. Oikeastaan tunnistin sen hirveästä lemusta.
"Hahahahahahhaaaa, NAPAKYMPPI!" kuulin Riesun kimeän ja pirullisen äänen. Jonas ja Nick nauroivat taustalla, vaikka tiesivät että he saattaisivat olla seuraava maalitaulu. Pyyhin kämmenellä silmistäni kourallisen sontaa ja heitin sitä päin Riesua. Koska olin niin ääliö, en tajunnut että sonta menisi tietenkin Riesu-haamun läpi. Lopulta se matkasi Jennifer Claudenin päälle ja tämä alkoi kiljumaan saadessaan sontaa mustiin ja siisteihin hiuksiin. Varmaan juuri pestyjä ja laitettuja.
"Voi pers...ikka. Nyt mä oon pulas." kirosin, kun näin Jenin katseen kääntyvän minuun murhaavasti. Jäin kuitenkin tuijottamaan tuota kaunista tyttöä. Tällä oli kauniin ruskeat silmät, musta ja olkapäihin asti oleva tukka, iho oli suklaisen värinen, ja kaikkea upeaa joka paikassa!
"Haahaahaahaa, tyhmä Daniel, ääliö Daniel, kirpunaivo Daniel, haahaahaaha! Pelästytit tyttöystäväsikin tiehesi hahahahaa!" Riesu kiljui innosta puhkuen ja leijui ympyrää.
"Kirpunaivo Riesu, mainitsi väärä henkilön." esitin naureskelevaa ja puhuvaa Nickille ja Jonasille. Kääntyessäni takaisin Jennifer oli jo lähtenyt itkien pois.
"Kamut, mä meen vessaa pesee tää." ilmoitin Jonasille ja Nickille ja lähdin vessaan.
Peilistä katsoen hieroin naamani saippuaa. Onneksi hiuksiin ei mennyt sontaa, mutta nenästä sisään lensi, joten minun piti kaivaa ne sormilla ulos. Joku tuli vessasta, ja nähdessään minut tämä huusi säikähtäen:
"POIS, POIS, POIS!"
En edes tunnistanut huutajaa. Käännyttyäni katsomaan tätä tämä oli Jennifer. Äänen kuullessa kaikki muut ovet aukesivat, ja monta tyttöjen silmäparia tuijotti minua.
"Voi... vitsit, päädyin tyttöjen vessaan." kuiskasin kauhistuneena ja juoksin punaisena vessasta. Hirveän noloa. Pää edelleen sonnassa käännyin heti poikien vessaan. Pesin äkkiä sonnat naamasta katsomatta ympäristöstä, eli vessasta, oppilaita. Sitten juoksin takaisin ystävieni luo ja yritin hymyillä.
"Noh, jatkammeko seikkailuamme?" kysyin vienosti.
"Ette kyllä." kuulin äänen takaani, ja tunsin kun tämän sormi tökki selkääni pari kertaa.

//jatkan itse

Vastaus:

Upea tarina!
Danielin kaverit olivat omalla tavalla mukavia, vaikka nauroivat Danin saadessa sontapommista naamalleen. Eipä Daniel kauaa ehtinyt olla Tylypahkassa ennen kuin joutui vaikeuksiin. Tarinassa ehti tapahtua monenmoista ja moni asia jäi kutkuttamaan mieltä. Kirjastossa käynti oli kuvattu lyhyesti ja ytimekkäästi, joten oli ehkä hyvä, ettei siihen kiinnitetty enempää huomiota, kun se ei ollut tärkeä juonen kannalta. Jenniferin reaktio oli mahtava ja toivottavasti Dan muistaa seuraavalla kerralla, että sontapommit menevät Riesusta läpi. Danin vitsi alussa sai minutkin nauramaan, vaikka olikin aika todellista, että Jonas häviäisi, jos Dan oli hyvä ja hän huono. Loppukohtaus sai myöskin nauramaan. Hänellä taisi olla vauhdikas päivä, kun tyttöjen vessaan ehti joutua! Kukakohan tökki Danin selkää? Jään odottamaan innolla jatkoa!
Saat 7 kaljuunaa ja 13 tuparia sekä Riesun uhri-merkin!

Galaxy

Nimi: Braxton Thackeray, Rohkelikko

18.04.2020 23:16
Luku 1

Raskaat, tummat pilvet riippuivat koko linnan tilusten yllä ja maalasivat kaiken harmaaksi, mikä ei tuntunut ennustavan hyvää koulun alun kannalta. Braxton Thackeray oli katsellut pilvien lähestymistä ja jo hyvän aikaa odottanut, että sade ratkeaisi. Hän oli nimittäin mennyt uupuneena nukkumaan, mutta uni oli päätynyt olemaan kevyttä ja katkonaista, eikä sen jahtaamisessa loppujen lopuksi ollut mitään mieltä. Hän luovutti ja päätyi kääntyilemään sängyssään, tuijotti sängyn verhojen raosta järveä ja kallioita. Sade alkoi vihdoin ropista hiljalleen vasten ristikkoikkunoita.
Edellisen illan asiat ne vaivasivat väsynyttä mieltä, joka tässä kohtaa alkoi tuntua jo raskaalta ja vetiseltä valvomisesta. Ensimmäisenä oli tietenkin siskon lajittelu. Darcey oli lajiteltu Luihuiseen, mikä tuntui väärältä, suorastaan epäoikeudenmukaiselta. Ei sillä, että Braxton pitäisi Luihuista mitenkään kokonaisuudessaan pahana, ne ajat olivat ohi, mutta jotain mätää siinä silti oli, että hänet oli lajiteltu sinne. Varsinkin, kun Braxton tiesi miten paljon Darcey oli odottanut pääsevänsä Puuskupuhiin, joka oli heidän isän puolen sukunsa tupa. Nyt olikin käynyt niin, ettei kumpikaan heistä päätynyt isän tupaan. Miten se oikein oli tapahtunut? Darcey varsinkin oli oikea kiltteyden ruumiillistuma, joten hänen päätymisensä virnuilevien Luihuisten joukkoon… niin. Jotain siinä oli pielessä.
Braxton olisi halunnut puhua Darceylle ennen kuin he lähtivät omiin makuusaleihinsa – tuntui kammottavalta ajatella, että sisko oli menossa sinne linnan ja järven alle, jossa Luihuisten oleskeluhuoneen huhuttiin olevan – mutta Darcey ainoastaan hymyili hänelle etäältä, sillä tavalla urheasti, ettei se rauhoittanut mieltä yhtään. Braxton olisi silti lähtenyt tytön perään, rikkonut vaikka sääntöjä, jos sellaisia oli koskien eri tupiin lajiteltujen sisarusten seuraamista pois salista, mutta juuri silloin Minnie Bumble tuli tervehtimään häntä. Minnie oli pieni, punapäinen ja kesakkoinen, ja häntä sanottiin myös Beeksi, koska sukunimestä tuli mieleen bumblebee, ja ennen kaikkea Braxton oli ollut ihastunut häneen jo pidemmän aikaa.
Itse asiassa Minnie tuli moikkaamaan kaikkia heidän porukkaansa kuuluvia poikia, ja hänen mukanaan olivat myös muut saman vuoden Rohkelikkotytöt. Ja oikeastaan se, joka heitä tuli moikkaamaan, oli Minnien kaveri Harriet Brown, joka oli tytöistä kovaäänisin ja tuli parhaiten poikien kanssa toimeen. Muut tytöt seurasivat häntä paikalle ja olivat lähinnä hiljaa, kun Harriet puhui. Minniekään ei ollut millään tavalla ujo, mutta kuitenkin hiljaisempi. Braxton tiesi, että melkein kaikki hänen kavereistaan oli ihastuneita juuri Minnieen, sillä he olivat puhuneet hänestä. Hän itse yritti olla välittämättä liikaa tunteistaan ja aikoi vain joku päivä lyödä ystävänsä ällikällä, kun kulkisi tytön kanssa käsi kädessä ja ilmoittaisi heidän seurustelevan. Sillä tavalla Braxton tykkäsi tehdä asiat, kuin hänellä olisi aina ollut homma hallussa.
Sitten oli vielä uusi opettaja, joka oli tullut korvaamaan edellistä pimeyden voimilta suojautumisen opettajaa. Vaihdos oli äärimmäisen harmittava ja odottamaton: Braxton oli pitänyt rauhallisesta ja hymyileväisestä professori Mohindrasta. Mohindra oli ollut nuori ja toimi aineen opettajana koko sen ajan, kun Braxton oli koulussa, joten hän ei voinut käsittää, miksi opettaja yhtäkkiä vaihtui. Mitään syytä ei tietenkään annettu. Lisäksi Mohindra oli ollut intialaista alkuperää, mikä oli harvinaista Tylypahkassa ja sai Braxtonin tietysti pitämään hänestä enemmän. Hän toivoi, että olisi uskaltanut tutustua professoriin enemmän ja kysellä jotakin tämän historiasta. Braxtonin suku ja perhetuttavat olivat niin brittiläistyneitä, ettei heiltä voinut kysyä paljoakaan tavoista ja perinteistä Britannian ulkopuolella. He eivät myöskään tajunneet, miksi Braxton oli osoittanut kiinnostusta asiaan, vaikka täytyihän sen olla selvää, että sellaiset kysymykset nousisivat jossain vaiheessa hänen jouduttuaan vastakkain perimänsä kanssa.
Joka tapauksessa, uusi opettaja oli tiukan ja pelottavan oloinen, vaikkei Braxton oikein osannut sanoa, miksi hän vaikutti pelottavalta. Erikoisinta oli, että hänellä oli poikansa mukanaan, joka ei kuitenkaan tulisi osallistumaan koulun opetukseen oppilaana, lukuun ottamatta taikajuomatunteja. Pääasiassa poika tulisi auttamaan matami Prilliä kirjaston asioissa, mikä ei näyttänyt tyydyttävän kumpaakaan. Poika istui isänsä vieressä opettajien pöydässä, selkä suorana, mutta vakavakasvoisena. Braxtonin kävi häntä sääliksi: joutua nyt istumaan sellaisen isän ja professori Kalkaroksen väliin. Poika ei voinut olla paljoa häntä itseään vanhempi, korkeintaan neljätoistavuotias, ja silti hän joutui istumaan yksinään siellä opettajien pöydässä. Ei ihmekään, että ilme oli niin synkkä. Braxton pystyi kuvittelemaan, millaista oli katsella sieltä käsin eri-ikäisten oppilaiden rivejä ja tuntea itse olevansa siellä niin kaukana. Nämä olivat ohimeneviä ajatuksia, kun taas muut eivät vaikuttaneet kiinnittäneen häneen senkään vertaa huomiota: sen sijaan pojat alkoivat heti miettiä, miten testaisivat uuden opettajan auktoriteettia tuntien alkaessa.
Miten Braxton olisikaan voinut nukkua, kun se kaikki pyöri hänen päässään? Koko koulun alku tuntui yhtäkkiä paljon jännittävämmältä ja hämmentävämmältä kuin hän oli ennakoinut. Hän tosin tiesi, etteivät muut asiat olisi valvottaneet häntä, jos hän ei olisi ollut niin huolissaan Darceystä. Hän toivoi vain, ettei Darcey valvoisi samalla tavalla hereillä ja pyöriskelisi sängyssään. Kotona he nukkuivat eri huoneissa, mutta Braxton tiesi silti, miten sisko käpertyi pieneksi mytyksi tyynynsä viereen, jos ahdistui ennen nukkumaanmenoa. Vanhemmat olivat kiinnittäneet molempien kattoon pieniä tähtikuvioita, jotka loistivat pimeässä. Darcey katseli niitä silmäkulmastaan pää yhä melkein käsissä ja polvissa kiinni. Mitä Darcey nyt katselisi siellä järven alaisessa pimeydessä? Braxton teki päätöksen: huomenna hän etsisi Darceyn käsiinsä ja tarkistaisi, että tällä oli kaikki hyvin. Jos ei, Braxton menisi suoraan professori McGarmiwan puheille ja vaatisi uutta lajittelua tai rehtorin tapaamista. Vähintään hän lähettäisi kirjeen vanhemmille. Tai jotakin, jotain hän tekisi… Vähitellen voimistuneen sateen tasainen ropina tuuditti Braxtonin vihdoin muutaman tunnin mittaiseen uneen.

Vastaus:

Ihana tarina!
Braxton on ihana henkilö. Harva huolehtisi noin paljon sisarestaan. Ulkoinen ilma sopi hyvin tunnelmaan, mutta toivottavasti Darcey pärjää luihuisten kanssa. Pidin todella paljon kuvailemisestasi. Tässä tarinassa korostettiin hienosti, että kaikki eivät pääse niihin tupiin joihin luulevat pääsevänsä. Minneköhän Mohindra oli mennyt, kun hänet oli korvattu sijaisella? Myös sijaisen poika herätti monia tunteita. Ei tosiaan ole varmaan kivaa istua Kalkaroksen ja tiukan isän välissä. Miksiköhän hän alunperin tuli Tylypahkaan, kun ei tykännyt auttaa Matami Prilliä ja kävi ainoastaan taikajuomatunneilla? Tiivistettynä odotan innolla miten Darcey sopeutuu uuteen tupaansa ja miten tämä sijainen vaikuttaa Braxtonin koulunkäyntiin!
Saat 11 kaljuunaa ja 19 tuparia sekä mahtava maisemoija- ja joka yön valvoja-merkit!

Galaxy

Nimi: Ann Jones, Rohkelikko

18.04.2020 19:42
Luku 1

Vilkaisin olkani yli ystäviini. Olimme päättäneet lähteä yhdessä Viistokujalle ostamaan koulutarvikkeet ja syömään jäätelöt. Kenneth esitteli Dianalle uutta ilmiskooppiaan, jonka hän oli ostanut egyptistä samana kesänä.
”Se paljastaa milloin pimeyden velho on lähettyvillä”, kuulin Kennethin sanovan.
”Tai noita”, Beth puuttui keskusteluun. Kenneth kohautti olkapäitään ja jatkoi selittämistä. Viistokuja oli täynnä erin ikäisiä noitia ja velhoja. Kauppojen näyteikkunoissa oli erilaisia esitteitä ja likaisten lasien läpi näkyi erikoisia ja vähemmän erikoisia tuotteita.
”Minne mennään ensiksi?” kysyin ja käännyin ystäviäni kohti. Finlay pudisti päätään tietämättömyyden merkiksi, mutta Diana sanoi:
”Haluaisin ostaa lemmikin, minulla on vihdoin tarpeeksi rahaa.” Olin itsekin ajatellut ostavani lemmikin, koska vanhempani olivat kieltäneet minua tätä ennen, sanoneet, että en huolehtisi siitä tarpeeksi hyvin. Kaikki nyökkäsivät ja menimme Ihmeiden eläintarhaan.

Heti astuttuamme sisälle, nenään tulvahti pöllön kakan haju. Joka puolella oli lentäviä pöllöjä ja kaupan työntekijät yrittivät saada niitä häkkeihin. Noin keski-ikäinen nainen oli kuullut oven kellon kilahtavan kaiken huhuilun keskeltä.
”Mitä saisi nuorille olla?” hän sanoi samalla, kun yritti sulkea hiiripöllön häkin luukkua.
”Öh, haluaisin Viirupöllön”, Diana sanoi ja kaupan työntekijä kutsui yhdellä vihellyksellä viirupöllön luokseen. Toinen noin 20-vuotias mies toi perässä häkin ja ojensi sen Dianalle.
”Muuta?” nainen kysyi.
”Minä haluaisin kanin”, sanoin ja nuorempi työntekijä kiiruhti hakemaan lumenvalkoisen kanin. Minusta se oli aivan liian ihana!
”Se olisi viirupöllöstä viisi kaljuunaa ja kanista seitsemän”, naistyöntekijä sanoi. Ojensin rahat ja niin teki myös Diana. Kennethillä oli jo pöllö, Bethillä kissa ja Finlaylla rotta.

Tultuamme ulos kaupasta Finlay sanoi:
”Heillä taisi olla katastrofi meneillään.” Kaikki nauroivat vaikkei siinä mitään hauskaa ollutkaan. Se oli vain meidän tapamme, en sitten vain tiennyt oliko se hyvä asia vai ei.
”Mennäänkö seuraavaksi sinne jätskille?” Kenneth kysyi. Hänellä oli aina kova hinku syömään. Olin varma, että hän pystyisi syömään, vaikka betonilaatan, jos ei menettäisi hampaitaan, joka estäisi häntä syömässä tulevaisuudessa mitään muuta kuin vauvan ruokaa.

Qaino Vahvahqon jäätelöbaari oli aurinkoinen paikka ja huomasin pitäväni sen sokerisesta tuoksusta kymmenen kertaa enemmän kuin Ihmeiden eläintarhan. Tilasimme kaikki jätskit, Diana ja Kenneth ottivat mansikkajäätelön, minä ja Beth vaniljan ja Finlay suklaan. Otimme pöydän varjoisesta paikasta ja rupesimme puhumaan tulevasta vuodesta Tylypahkassa.
”Mitkä valinnaisaineet te otitte?” kysyin, sillä halusin tietää olivatko he valinneet samoja kuin minä.
”Minä otin ennustamisen, jästitiedon ja numerologian. Erityisesti numerologia kiinnostaa minua”, Beth sanoi ja pyöräytin silmiäni. Bet rakasti kaiken laista laskemista, hän laski viime vuona Tylypahkan ikkunatkin.
”Minä otin vain ennustamisen ja taikaeläinten hoidon”, Finlay kertoi. Myöskin hänen valintansa olivat odotettavissa. Finlay oli todella taikauskoinen jopa velhoksi. Hän tuntui koko ajan yrittävän kertoa mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.
”Anyway, minä otin ennustamisen ja jästiedon, vaikka vanhempani eivät siitä tykänneetkään”, Diena sanoi iloisesti. Hänen vanhemmillaan oli puhdasverisyysvimma ja he olivat pettyneet tyttäreensä jo, tämän mennessä Rohkelikkoon. Dianan vastaus oli silti yllättävä. Hän oli meidän joukon tosikko eikä ollut kiinnostunut mistään muusta kuin muodonmuutoksista, koska ne olivat hänen sanojensa mukaan ”Täyttä faktaa”. Vilkaisin odottavasti Kennethiä, tämä ei ollut sanonut vielä mitään.
”Noh, minä otin ennustamisen, taikaeläinten hoidon ja jästitiedon” Kenneth sanoi hieman vaivaantuneena enkä yhtään ihmetellyt. Kenneth melkeinpä vihasi jästejä! Diana kumartui lähemmäs pöytää ja sanoi hiukan aiempaa hiljaisemmin:
”Arvatkaa mitä kesälomalla tapahtui. Minä ja Rickhard alettiin seurustelee.” Se oli yllätys! Rickhard Thompson oli yksiä pahimman luokan ääliöitä ja meidän vuosikursimme paras lentäjä sekä yksi Puuskupuheista, jotka olivat kadonneet viime vuonna.

Vastaus:

Hieno tarina!
Tässä tutustuttiin mukavasti Annin ystäviin sekä heidän mielenkiinnon kohteisiin. Vai, että Beth oli mennyt laskemaan Tylypahkan ikkunat. Jotenkin Ihmeiden eläintarhan meininki toi mieleen oman huoneeni, joka ei kyllä onneksi haise pöllönkakalta. Valinnaisaine valintojen kertaaminen ystävysten kesken oli oiva tapa kertoa heistä lisää. Diana toi mieleeni ensiksi Sirius Mustan ja Hermione Grangerin yhdistelmän, mutta hahmo oli yhtä kaikki täysin erillainen kuin kumpikaan heistä. Kennethin inho jästejä kohtaan oli minullekin yllätys, sillä olen tuppaavainen luulemaan, että rohkelikot ovat jöstinystäviä, mutta ilmeiseti asia ei olekaan näin. Palatakseni vielä alkuun, oli mahtava idea mennä porukalla Viistokujalle, vaikka koulukamppeiden hankkimisesta ei kerrottukaan. Tarina oli hyvän kokoinen enkä suurempia kirjoitusvirheitä huomannut. Muutamia merkkejä saattoi puuttua, mutta muuten kirjoitusvirheetön.
Saat 6 kaljuunaa ja 15 tuparia sekä Viistokujan-kulkija merkin!

Dora

©2020 Loitsuakatemia - suntuubi.com